Osa 23: Tyrell Bay

Olemme olleet tässä Tyrell Bayn lahdella kolme yötä, ja ankkuripaikka on ollut turvallinen. Pari kaupustelijaa kävi tarjoamassa mm. viinejä ostettavaksi. Satamaoppaat sanovat, että älkää ostako, he ovat laittomia kauppiaita. Täällä on vaikea erottaa, mikä on laitonta ja mikä laillista.

Rannasta tai sen läheisyydestä löytyy kaikki mitä tarvitaan. Jatta pesetti säkillisen pyykkiä, maksoi 25 ESD eli n. 7 EUR.

Kauppojen ollessa lauantai-iltapäivänä kiinni hyppäsimme paikallisbussiin ja menimme Hillsboroughun, joka on isompi paikka, ja jossa on useampi kauppa. Bussin kuljettaja näki, kun sataman aallonmurtajalle kiinnittyi kumivene. Hän ajoi oitis sinne ja tarjosi kahdelle purjehtijalle kyytiä. Herrat selittivät, että ottavat taksin, kun tarvitsevat polttoainetta. Heillä oli kolme kahdenkymmenen litran kanisteria mukana. No problem, sanoi bussikuski, kyytiin vaan, niin hän vie huoltoasemalle, joka oli siellä Hillsboroughssa, matkaa n. viisi kilometriä. Niin herrat pääsivät bensa-asemalle, johon heidät jätettiin. En tiedä, veikö bussi heidät takaisin, vai miten lie menneet. Täällä nämä paikallisbussit eivät aja ohi, eikä tarvitse perässä juosta, vaan ne tööttäävät,  pyytävät kyytiin, ja kysyvät mihin ollaan menossa!

Me saatiin kauppareissu tehtyä, ja lähdimme odottamaan paluukyytiä bussiasemalle, mihin meidät ohjattiin. No, siinä odotellessa ajoi kadunvarteen leipomon pakettiauto, ja ihmiset ostivat tuoretta leipää. Minä menin sinne sekaan, ja palasin lämmin leipä kainalossa. Laillinen kauppa vai ei, en tiedä. Bussi tuli, ja meidät huudettiin kyytiin, että Tyrell Bayhin mennään.

Bussi kierteli ja kaarteli pitkin pitkin kukkuloita, eikä mennyt samaa reittiä mistä tultiin. Jatta jo kyseli, että mihinhän sitä ollaan menossa. Tuli kiertoajelu siinä samalla. Kyyti maksoi 7 ESD suuntaansa kahdelta.

Edellisen päivän kävelyretkellä Lindholmien kanssa saavuimme pienen kaupan eteen. Pelipaitaan pukeutunut kaveri kävi keskustelua henkilökunnan kanssa olutpullo kädessä. Saimme vaikutelman, että talon isäntä siinä ohjeistaa porukoitaan. Hän tervehti meitä, pyyti lähestymään, ja kysyi käykö oluet. No, meidät puhuttiin ympäri, ja teimme tilauksen. Kuistille siihen oven eteen asennettiin meille tuolit niin, että näimme sisälle, missä televisio oli päällä, ja heidän itsenäisyyspäivän juhlalähetys menossa. Siinä ohjelmaa seuratessa isäntämme poistui ja hyppäsi vieressä seisseeseen paikallisbussiin kuljettajan paikalle! Herra siis siinä sivussa, oman toimensa ohella, hommasi baarikauppaan pari asiakastakin. Kuvaa tämän kansan yritteliäisyyttä, ja miten he hiljaa huomaamatta vievät meidän dollarit. Hyvä näitä on hiukan auttaa, ei täällä hääppöiset olot ole.

Tapasimme täällä suomalais-ranskalaisen yksinpurjehtijatytön, joka kertoi syntyneensä Suomessa ja asuneensa 17-vuotiaaksi siellä. Sitten muutti Ranskaan, ja on ollut 18 vuotta siellä, ja nyt purjehtii Karibiankierrosta koiransa kanssa! Mukavan tuntuinen nätti tyttö ja rohkeakin. Seurasin hänen ankkurointiaan. Ajoi veneen ankkurointipaikkaan, juoksi keulaan, löysäsi ankkurikettingin. Sitten meni takaisin ruoriin, pakitti kunnes ankkuri piti, meni takaisin keulaan, laittoi sukellusmaskin päähän, hyppäsi veteen ja kävi tarkistamassa miten ankkuri oli pohjaan asettunut. Ui sitten perään, otti tikkaat alas veteen, ja nousi takaisin kannelle. Oppia olisi isommillekkin sedille.

Tänään seurasimme veneen vihkimistä ja vesillelaskua. Paikalla oli puoli kylää, ja osa kaupostakin kiinni. Pappi piti vihkimisen ja siunaamisen, joka sitten päättyi yleiseen rommin huiteluun, niin veneen päälle kuin kurkkuihinkin. Pienen moottorivian jälkeen koeajokin onnistui. Mekin ajoimme rantaan ja veneelle ilman moottorin pysähtymistä tänään. Ilmeisesti yläkerran isäntä siunasi matkamme, eikä halunnut kuulla kiroiluani, sillä tänään on sunnuntai.

Nyt lataamme veneen, niin kuin omiakin akkuja. Ihminen ei kuitenkaan ole kone mikä toimii yksinkertaisella akkujen latauksella! Pitäisi aina muistaa se. Slow life on ok.

Veneen pohjaa olemme puhdistelleet, sillä sinne näyttää kertyvän jo ties mitä kasvillisuutta. Potkurin kävin snorklaamalla krapaamassa. Siinäkin oli karheaa ja kovaa ainesta. Sen huomasi tänne tullessa koneajossa. Samoilla kierroksilla nopeus tuntui olevan solmun verran hitaampaa. Aamu-uinti veneen ympäri kaksi kertaa harja käsissä on samalla päivän avaus. Sukelluslaitteet olemme jo kaivaneet esiin. Kunhan on taas aikaa  pukea ne ylle, niin pohja käydään paremmin läpi. Pohjanhuoltotelakointi olisi jo paikallaan, mutta se odottaa meidän tulevaisuuden päätöksiä.

Osa 22: Bequia - Carriacou

Matka etelään jatkui myötäisen tuulen ja aallokon myötä, yhdessä s/y Meriidan kanssa. Kohteemme oli Tobago Cays, joka on koralliriuttojen suojaama suosittu ankkuripaikka. Nyt tuulet olivat leppoisia ja oli oikea elokuvista tuttu Karibia-sää!

Snorklattiin ja käytiin luontokävelyllä. Kuvat kertokoon tunnelmat.

Jatkoimme kahden ankkuriyön jälkeen Union Island -saareen. Täällä olimme poijussa, joka maksoi 140 ESD / kaksi yötä eli n. 35 e. Paljon täkäläisen taksan mukaan. Kalimeiran viereen sitten asetuttiin. He kertoivat omista matkoistaan, ja me kertasimme omat. En tiedä olenko maininnut, mutta tapasimme heidät ensimmäisen kerran joskus kesällä Kiilin kanavassa, kun olimme tulossa tänne. Näin nämä hommat etenee.

Meriidassa valmistettiin lobsteria, ja meidät kutsuttiin mukaan. Kaikki meni hyvin, mutta sitten meidän Yamaha ei taas suostunut käynnistymään, eli murhe sen osalta jatkui taas. Näillä alueilla ei ole laituripaikkoja, vaan kaikki toimii ankkuri-/poijusysteemillä ja dinghy koneineen on ehdoton. Tuulet ovat niin voimakkaita, että soutaminen on hankalaa.

Union Islandilta suuntasimme kohti Petite Martiniqueta, jossa mainostettiin olevan mm. pätevä moottorinkorjaaja Emrol Logan, joka omistaa saarella myös venetarvikeliikkeen.

Liike löydettiin, mutta omistaja oli siestalla ja häntä ei saanut herättää. On kuulemma äkäinen, jos kesken unia häiritään. Odottelimme siestan päättymiseen, ja tapasimme miehen. Lupasi tulla veneelle. Tuli, purki kaasuttimen, ja puhdisti suuttimet siinä kumiveneessä pienessä aallokossa. Todettiin, että ammattimies hän on.

Tiiviste jäi vuotamaan, ja lupasimme toimittaa koneen huomenna maihin hänen korjaustynnyrilleen. Vietiin, ja taas hän oli purkanut konetta, ja kertoi, että ilmaläppä on jumissa ja koko kaasari menee uusiksi! Tässä sitä vitsiä väännetään. St. Vincetillä, Urheilu Koskimiehessä ja Grenadassa Yamahan osia! No, kone toimii siten, että ryyppy on vähän päällä, mutta en siihen silti luota kuin pitämällä itsekin "ryypyn" päällä.

Matkamme jatkui s/y Meriidan kanssa Carriacouhun Hillsborough'n satamaan. Kirjauduimme sisään Grenadan valtioon, jonka 40. itsenäisyyspäivä oli viime perjantaina.

Nyt olemme Tyrell Bay -lahdessa, josta on matkaa Grenadan pääsaarelle 20 mpk, Trinidadiin 80 mpk ja Venezuelan rannikolle 100 mpk. Ei olisi pitkä matka minnekkään! Olemme palaamassa St. Luciaan, mistä meillä on lennot Curacaohon, ja veneelle turvallinen Marina.

Osa 21: Saint Lucia - Bequia, Grenadiinit

Olemme taas olleet laiturielämässä jumissa kolmisen viikkoa. Olemme tutustuneet paikallisuuteen ja olleet tiiviisti suomalaisten kanssa milloin missäkin. Viittaankin Katariinan ja Calimeran blogeihin - he ovat jaksaneet kirjoittaa oloista täällä enemmän kuin minä. Käykää lukemassa sieltä tarkemmin.
Me olemme tehneet entiseen malliin pientä kunnostusta veneeseen. Luettelen, mitä on käyty läpi:

• purjeiden ratsastajia irronnut
• ankkurikettingin rautasakkelit vaihdettu ais 316
• kuumavesivaraajan putkessa pieni vuoto, joka on ollut koko matkan, mutta löytyi nyt pilssien puhdistuksen yhteydessä
• luukkujen sisäpuolilukitukset
• sisätuuletin asennettu
• autopilotin sörrimööripesu, pelittää taas
• suihkuletkun asennus
• perämoottori käytettiin kolme kertaa korjaamolla, kun oli saanut merikylvyt Barbadoksella
• jne...

Varasimme lentoliput Curacaohon 22.2.2014 - 28.2.2014. Menemme lomille näistä venehommista Siirin, Saimin ja muiden mukaantulevien kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Saimme köydet irti 21.1. ja otimme urakaksi 8 mpk Marigot Bayhyn keulapurjeella rauhallisessa kelissä. Poijumies oli vastassa ja opasti meidät poijulle. Suojainen nätti laguuni, mistä löytyi kaikki mitä tarvitaan.

Täällä tapasimme suomalaisen yksinpurjehtijan Olli Tikkasen, joka oli vieraanamme illan. Kävimme hänen kokemuksiaan läpi ja saimme hyviä neuvoja ja opastusta. Hän on seilannut noin neljä vuotta, tullen nyt jostain Chilen, Brasilian ja Trinidadin suunnasta ja ollen menossa Kuubaan, jossa tapaa poikansa. Hän jatkaa purjehdusta Panamaan ja Tyynenmeren puolelle hamaan tulevaisuuteen!

Kaksi yötä meni, ja matka jatkui taas n. 8 mpk Soufiere-nimisen kylän poijuihin. Pitonit, "vuoret" tai pikemminkin kukkulat siinä vieressä antoivat mahtavat maisemat niin päivisin kuin öisinkin. Taas meni kaksi yötä, että heilahti.

25.1. otettiin suunta Saint Vincent -saarta kohden, jonne oli matkaa 40 mpk. Nyt sitten ei puhuttu enää keveistä Karibian tuulista, sillä näiden saarien välissä touhuaa virrat ja tuulet miten haluavat. Kuulemma ei tälläisiä tuulivoimakkuuksia ole ollut miesmuistiin.

Selvisimme ylityksestä vaurioitta ja saavuimme Wallilabou Bay -sataman vastaanottokomitean syliin! Kumivenemies oli merellä vastassa, ja sanoi, että seuratkaa, ja laittakaa ankkuri siihen, ja perä rantaan kiinni köydellä, minkä hän sitten kiinnitti puuhun.

Ei ollut vielä köydetkään kiinni, kun kolme erilaista hedelmä- (ym.) myyjää oli venemme laidoissa kiinni. No, Jatta teki jotain kauppoja, niin saatiin tilanne rauhoittumaan.

Paikka on kuuluisa Pirates of the Caribbean -elokuvan filmauspaikkkana. Ei tykätty siitä, että kaikesta otetaan pieni maksu. Kun ajoin jollan rantaan, niin musta mies oli vastassa ja kertoi, että hän huolehtii, vartioi varusteita, ja maksaa saa mitä haluaa.

Kaksi yötä taas meni, ja kävimme pienellä vesiputouksella. Seurasimme polisiasemalle mennessä ilmeisesti hautajaissaattuetta. Tie oli täysi ihmisiä, jotka lauloivat ja tanssivat rumpujen tahdissa, liikkuen hitaasti juuri sinne minne mekin olimme menossa. Kaikki olivat pukeutuneet todella hienosti, naisilla oli lierihatut ja miehillä tummat puvut, puhumattakaan siitä, miten lapset olivat nätisti, jopa suoriin housuihin puettuna. Me taas olimme kuluneissa hikisissä shortseissa ja t-paidoissa, reppu selässä, menossa polisiasemalle hakemaan tuloleimoja. Ohi ei päästy, vaan seurattiin saattuetta autojonojen rinnalla kylälle asti. Selvittiin siitäkin. Sieltä sitten veneelle kaikkine leimoinemme.

Wallilabou Baystä siirryimme 15 mpk Bequia-saareen Port Elizabeth -satamaan. Matka ei ollut pitkä, mutta kovatuulisin mitä täällä olimme kokeneet. Vesi tuli keulan yli aina sitlooraan asti, ja me oltiin märkiä merivedestä! Shortsit oli varustuksena, mutta maski olisi pitänyt olla päässä silmien suojana.

Tästäkin selvittiin, ja olemme poijussa, sadan metrin päässä rannasta, todella nätissä satamassa.
Vettä on 3,5 metriä ja vesi on kristallinkirkasta. Pohja näkyy kaikkine rekvisiittoineen, mitä meressä on. Kirkkainta vettä, mitä matkamme aikana on ollut.

Täälläkin on kolme suomalaisvenettä. Eilen kävimme Matti ja Ida Lindholmin kanssa "vuoristokävelyllä" Hope Bayssä. Ensin jyrkkää rinnettä ylös, sitten toista alas, katsomaan miten meri tyrskyää tuolla tuulen puolella. Uimaan ei uskaltanut, oli ne sellaiset aallot. Illalla kävimme heidän kanssaan rantaravintolassa barbecue-juhlissa, ja elävän musiikin kuuntelu kruunasi päivän.

Tänään 29.1. on toimistopäivä, ja kohta mennään rantaan etsimään nettiyhteyksiä, jotta saadaan nämä blogiin.