sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Osa 17: Las Palmas, kotoinen Suomi, ja Cape Verde

Viimeksi jäätiin "lomaan", ja niinhän siinä kävi, että olimme Suomessa käymässä 5-10.11.2013. Saimme huoltoasiat hoidettua Pasito Blancon turvallisessa satamassa Las Palmasissa, ja mahdollistui matka kotimaahan.

Matka onnistui ja oli virkistävää vaihtelua vene-elämään. Jo matkan alku Gran Canarian lentoasemalla alkoi myönteisesti. Tapasimme entiset naapurit Karviolat  menossa Lappeenrantaan. Heillä oli auto Helsingin päässä, ja pääsimme heidän kyydissä Uus-Lavolaan Siiriä ja Saimia tapaamaan, noita mainioita Terhin ja Tomin tyttäriä!

Olimme pitäneet Suomen visiittiä salassa kaikilta, ja odottelimme lapsenlapsien  koulustapaluuta heidän kotonaan. Voitte vain arvata sitä näkemisen riemua, heitettiin kärrynpyörää koko sakki!

Vierailimme Jatan äidin luona, 95 v. Hänkään ei tiennyt tulostamme. Asuu yksin omassa asunnossa! Terhi hieman ovella varoitti, että tulee vieraita. Annikki aikansa katseli ja kysyi Jatalta, että kuka sinä olet. Hänellä on nimittäin hieman heikko näkö. Jatta vastasi, että tyttäresi Marjatta, ja sittenhän halattiin ja kyyneleitä vuodatettiin.

Annikki, jonka järkevyys on aivan huippua, antoi lähtiäiseksi neuvon, että niihin vanhoihin pasaatituulijuttuihin sitten ette usko!

Olkaapa puoli vuotta läheisistänne erossa, niin alatte ymmärtää asioita. Vierailimme lähisukulaisissa, ja tarkastimme rannat. Kävimme Myllysaaressa saunassa jne. Siinä se viikko meni. Lähdettiin, ja taas itkettiin läheisistä luopumisen tuskasta.

Paluulento oli Las Palmasiin, ja siitä taksilla veneelle. Alkoi veneen varustaminen pitemmälle matkalle.

Näitä sivuja on käyty katsomassa yli 15 000 kertaa ja ystävämme seuraavat missä mennään. Gran Ganarialla kävivät seuraavat tuttavamme tervehtimässä: Parviaisen Mikko ja hänen vaimo, Tero Markoff, Olli Laibertt ja Märtta, Helge Ahokas, Paula Marttinen, Päivi Sahla.

Vähän hulinaahan se välillä oli, kunnes sitten 13.11. Jussa Leino, Anssi Peuhkuri ja Jorma Julku saapuivat veneelle varusteineen, ja aloitimme todellisen varustelun Cape Verden purjehdukseen.

Ensimmäinen asia oli viisumien hankkiminen. Asia olikin monisäikeisempi, kuin miltä se aluksi näytti. Otimme yhteyden Suomen Cape Verden kunniakonsuliin, jonka aikataulu ei sopinut meidän suunnitelmiin. Yhteys Las Palmasin varakunniakonsuliin, joka lupasi tutkia asiaa. Saimme vastauksena, että viisumi hoituu Cape Verden satamaviranomaisten toimesta. Laitoimme Jatan kyselemään Pasito Blancon satamatoimistosta, että onko tietoa tälläisestä viisumiasiasta - käytännön järjestelystä välille Gran Ganaria - Cape Verde. Jatta tuli, ja kertoi, että on mentävä passit mukana toimistolle, jolloin Las Palmasin jokin polisiviranomainen myöntää viisumin puolessa tunnissa. Meidän konsulit pyysi informoimaan, että miten kävi näissä viisumiasioissa...

17.11. oli lähtö. 22.11. saavuimme 850 mpk matkan jälkeen Baía da Palmeiraan. Ankkuroimme genakkeri ylhäällä, kun se oli juuttunut, eikä sitä saatu alas. Jorma laitettiin mastoon leikkaamaan naru puukolla poikki, niin tilanne rauhoittui. Kertasimme siinä aamuyöllä vielä purjehdusta, joka oli ollut vauhdikkuudessa vailla vertaa. Vene kulkee kuin juna, ja genaakkerin ansiosta työntyy aaltoonkin niin, että meno on vakaata.

Baía da Palmeirasta siirryimme São Vicenten saarelle Mindelon 70000 asukkaan kaupunkiin, jossa odottelemme tuulia, sillä Atlantilla on tällä hetkellä tyyni säätyyppi. Noin 2000 mpk matka ei koneella onnistu.

280 ARC-venettä starttasivat Las Palmasista 24.11. kohti Saint Luciaa, siellä jossain ne tuulia kyttäävät.

Iloksemme totesimme, että suomalaisia on muitakin. Pääsimme vaihtamaan mielipiteitä ja kokemuksia. Calimera oli toinen vene, heidät tapasimme Kiilin kanavassa joskus kesällä. Katariina oli toinen venekunta. Jyväskyläläispariskunta viettää sapattivuotta purjehtien. Oli erittäin mukava tavata, ja saimme kannustusta jatkaa. Katariinasta saimme ruokaostoslistan, johon osittain tukeudumme, kun nyt käymme kaupassa täällä. Nyt kun varaudumme n. 15 vuorokauden ja 5 henkilön retkeen, niin muonitus ei ole helppo asia.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Osa 16: Lanzarote - Las Palmas

Koitti se päivä, kun lähdimme Arrecifestä eteenpäin. Ilmat ovat olleet kesäisiä ja tuulet suotuisia. Reitti kulkee pitkin rannikkoa, lentokentän sivusta. Kyllä ihmeteltiin sitä lentokoneiden määrää - yksi kun laskeutuu, niin toinen nousee! Saari ei ole kovin suuri, mutta kyllä sinne turisteja tuntuu tulevan ja menevän. Osin haikeinakin katselimme, että onkohan seassa Finnairin koneita. Muistan joskus katselleemme lentokoneesta merelle - kun näimme purjeveneen, niin tuli tunne, että olisimmepa tuolla, ja nyt taas oli tunne, että olisinpa tuolla lentokoneessa. Välillä tuntuu, ettei missään ole hyvä olla!

Seuraavana päivänä siirryimme heikossa tuulessa Marina Rubiconin suojiin. Satama oli nykyaikainen ja siisti turistikohde kaikkine liikkeineen ja palveluineen. Olimme kolme yötä, tapasimme muutaman suomalaisturistin ja heittäydyimme juttusille.

Navigointipöytä

Tulivuori ja kuu

Sitten oli aika jättää Lanzarote ja siirtyä seuraavaan saareen, Fuerteventuraan. Puerto Del Rosario oli kohteemme, jossa ankkuroimme. Satamassa ei vieraspaikkoja.

Aamulla jatkoimme matkaa. Gran Tarajal oli seuraava satamamme. Taas matka kulki lentokentän vierustaa, koska ne ovat meren rannalla. Koneita meni ja tuli niin, että kyllä ihmiset liikkuvat. Kyseessä oli pieni paikka, jossa tutustuminen jäi pelkkään kaupassakäyntiin ja hetken jutteluun suomalaisen yksinpurjehtijan kanssa. Hän oli Pieliseltä lähtöisin, ja kiertänyt yksin ja muiden kanssa maailman meriä.

Olimme suunnitelleet lähdön aamulla klo 0600, jotta pääsisimme valoisan aikaan Las Palmasiin. Näin myös tehtiin - isopurjeen ja koneen voimin olimme Las Palmasissa klo 2000. Ensimmäisen yön olimme reception-laiturissa. Näin olimme taas uudessa saaressa. Ensimmäinen satama, minkä info varoittaa rotista ja torakoista! Pyysimme neljää vuorokautta - meille luvattiin kaksi, ja olimme kolme.

Siellä oltiin ARC-veneiden seassa, joiden lähtö on 25.11. Jos joku sanoo, että 42-jalkainen vene on suuri, niin käyköön Las Palmasin satamassa näin marraskuussa, mieli varmaan muuttuu. Muutenkin tuntui, että se ei ole meidän paikka. Ihmiset kyllä osaa tuntea arvonsa näiden miljoonaveneiden seassa!

Jatta oli alkanut selvittää muita satamia soitellen ja sähköpostilla. Meidän on ollut tarkoitus siirtyä Canarian eteläosaan ja etukäteen suositeltiin Mogania. Puerto De Pasito Blanco ilmoitti, että tilaa on, ja ollaan täällä nyt ainakin viikko. Mogan myös, mutta ei kelluvalla laiturilla.

Huollamme hiljalleen venettä, sillä 13.11. tulee taas miehistöä, ja tarkoitus on jatkaa etelään Cabo Verdeen/Caribialle! Milloin lähdetään, taas riippuu kaikesta.

Nyt on pari viikkoa "lomaa". On oma hommansa totutella tähän lämpöön tähänaikaan vuodesta, koska koko ikä ollaan oltu Suomen syksyissä ja pimeydessä.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Osa 15: Portugal - Lanzarote

Lauantaina 5.10. n. klo 11.00 alkoi purjehdus kohti Lanzarotea. Sää oli katsottu useaan kertaan ja totesimme, että nyt mennään. Tuulen suunnat ja voimakkuudet tulevat sattumaan viidelle seuraavalle vuorokaudelle niin, että pääsemme purjehtimaan kunnolla.

Pääsimme merelle kauniin ja lämpimän sään vallitessa. Tuulta vain ei ollut tarpeeksi, että kolmen solmun nopeus olisi ylittynyt. Päätimme jatkaa ja totesimme, että oli hyvä, että pääsimme aloittamaan rauhallisesti ja pojat pääsivät tutustumaan veneeseen keveissä olosuhteissa.

Arto Pyysalo on purjehtinut pienen ikänsä. Hän on tehnyn sukeltaja-/palomiesuran, ja on aloittamassa vapaaherran uraa elämänsä tässä vaiheessa. Jussi Luodolla on 46 vuotta merimiesuraa takana. Ei ole sellaista kolkkaa maapallolla, missä hän ei ollut käynyt. Miehet omistavat yhdessä H-veneen, parityö siis onnistuu. Reipashenkiset miehet astuivat remmiin.

Ensimmäisenä päivänä klo 18.00 aloitimme vuorot: 6 h vahtia ja saman verran vapaata. Toisen päivän iltana 18.00-21.00 ja 21.00-24.00 vahdit, niin yövuoro lähti kiertämään. Tuulen voima alkoi nousta niin, että 8 solmun nopeus ylittyi ja matka taittui. Ensimmäinen vuorokausi kattoi 144 mpk ja siihen oltiin tyytyväisiä. Vaikka tuuli ei ollut mahdoton, niin jossain sitä oli, kun aalto oli 2-3 m luokkaa. Ennuste oli ollut 1-2m.

Yövahti eli koravahti.

Toisena yönä tuuli tasaisen voimakkasti. "Rauhallinen" elämä ja nukkuminen ei tahtonut onnistua, vaikka kuinka vapaata oli. Totesimme, että keulan punainen ja vihreä yhdistelmälamppu ei palanut. Kaikki muut valot toimivat. Varavalot eivät siihen hätään löytyneet. Täällä yöt ovat todella pimeitä. Pimeys alkaa 20.00 ja päättyy 08.00, eli puolet on yötä ja puolet päivää. Ihmettelimme, että eikös kuukaan paista näillä leveysasteilla? No, pieni kuunsirppi löytyi myöhemmin, mutta Otava oli oudossa asennossa, kahva melkein vedessä! Onneksi laivaliikenne on hiljaista.

Jossain vaiheessa autopilotti sanoi sopimuksen irti, eli jouduimme ohjaamaan käsin, pelkän astesuunnan mukaan. Päivällä se oli helppoa, mutta jos taivas oli pilvessä, niin ei saatu tähdistäkään apua. Ruorimies joutui oikeasti tekemään töitä.

Seuraavana päivänä loppui kaasu. Yhdentoista kilon pullo oli kestänyt n. 3 kk. Onneksi oli päivä, niin vaihto onnistui, mutta uusi pullo oli 30 mm korkeampi kuin vanha! Onko kukaan kuullut tällaisesta? Ruorimiehen penkki ei mennyt kiinni, vaan jouduimme fylläämään sitä, että istuminen onnistui.

Seuraavana päivänä oli tuulta reippaasti. Suurista mainigeista huolimatta sain tuuliperäsimen tekemään työtä. Se ei tahdo jaksaa pitää kurssia, jos maininki tulee hiukan takaa ja sivusta tuulen ollessa heikko. Aamuyö meni peräsimellä hyvin, ja homma helpottui ja pysyttiin sunnassa, eikä tarvinnut pelätä  jiippiä. Pojat olivat todella helpottuneita, kun kuulivat ettei ruoriin tarvitse koskea.

Oli sovittu, että viimeinen yö tehdään kolmen tunnin hukeja ettei ole liian rankkaa. Aamun valjetessa totesimme, että on mahtavat mainingit, ja aallot sekaisin, mutta tuuliperäsin vaan toimii, ja pitää meitä suunassa. On ne olleet nerokkaita ihmisiä, jotka sitä laitetta ovat suunnitelleet. 12 tonnia massaa ja 12.80 metriä pituutta pysyy suunnassa mokoman vehkeen ansiosta. Mistä se oikein tietää mihin me ollaan menossa?!

Teimme 540 mailin matkaa tasan 4 vrk. Olimme tyytyväisä suoritukseen. Oli helppoa, mutta myös rankkaa, sillä eräänä yönä meidät "yllätti" tiukka tuulirintama. Arto ja Jussi saivat komennon kannelle. Käynnistimme koneen ja teimme kakkosreivin jotta saimme kulun turvalliseksi. Tässä vaiheessa oli vielä käsiohjaus, ja pimeys kumppanina, niin ei totisesti huraata huudettu. Päivänvalossa reivi säädettiin, sillä yöllä muutama köysi laitettiin mistä laitettiin.

Aamulla 9.10. alkoi Lanzaroten vuoristomaisema häämöttää usvasta. Jos Gibraltar näytti mahtavalta, niin tämä oli vielä hurjempi. Julmat kivivuoret siellä täällä. Merestä ovat sinne työntyneet. Kertasimme menneitä päiviä porukalla, ja totesimme, että kertomista jää tästäkin reissusta. Jussikin totesi, että onhan se toista kuin työn tekeminen useita satoja metriä pitkässä tankkerissa.

Isla ls Graciosan satamassa securite oli meitä vastassa, ja ilmoittivat, ettei tänne mahdu, menkää vaikka ankkuriin! Aikamme tiukkasimme, että pitää nyt maissa päästä käymään, niin saimme 2 h luvan kiinnittyä tankkauslaituriin.

Pikainen kaupassakäynti, "maaolut", ja takaisin veneelle. Matkalla huomasimme toimiston, joka osoittautui satamatoimistoksi. Jatta keulaan kysymään, että eikö mihinkään mahdu yöksi. Siellä todella kohtelias herrasmies nyökytteli, ja näytti kuvaruudulta, että menkää tuohon laiturin päähän nyt, ja huomenna on lisää vapaata.

Rannassa paikallinen Securitaksen mies häätää saapuvia veneitä merelle kaikkinen pamppuineen ja käsirautoineen, mitä hänen vyöllään roikkui. Kyllä ihmeteltiin herran toimintaa. Jatta myöhemmin sai hänet jo hymyilemään!

Pojat olivat tyytyväisiä kun kuulivat uutiset, että paikka löytyi kaikesta huolimatta. Päivä jatkui päällikön puhuttelulla ja iltaruokailulla, muistellen matkan tapahtumia.

Päällikön puhuttelun jälkeen ei miehistö mennyt tämän murheellisemmaksi!

Olimme satamassa kaksi yötä, hinta 22 euroa. Vesi, suihku, wc, mutta ei sähköä. Tämä on halvin matkan aikana kohdattu satama, jos ei lasketa ankkurointia.

Jussi on pyytänyt talonmiehen paikkaa, jos vene jää joskus satamaan ilman meitä. Tai sitten ottopojan hommaa. No, asiat ovat käsittelyssä, menevät varustamon kokouksiin! Arto sanoi, soittele jos tarviit hyvvää miestä, täs siul on sellainen. Tosi on.

Arto ja Jussi aloittivat paluun 12.10. lennolla Madridiin, josta junalla Malagaan, mistä Arto jatkaa Kinskin kanssa Suomeen sitten joskus. Jussi jää talviasunnolleen kevääseen asti, sitten palaa Suomeen. Näin ne seikkailut jatkuvat!

Vuokrasimme Arrecifessa auton saarikierrosta varten. Kyllä maisema on näkemisen arvoinen. Turha sitä on sanoin yrittää kuvata. Puhukoot kuvat sen puolesta.

Keskiosasta saarta
 
Ihmisen sitkeyttä osoittaa, miten tännekkin on kaivauduttu asumaan.

Tuolta jostain tultiin!

Vihreys on harvassa. Omalla tavallaan on kaunista kaikki se, mitä luonto on tehnyt. Ei siihen ihminen koskaan pysty, vaikka mitkä vehkeet ja koneet on käytössä.


Kaikki kunnia ja kunnioitus niille menneille sukupolville, jotka tämänkin saaren ovat asuttaneet!

lauantai 12. lokakuuta 2013

Osa 14: Gibraltar, ja elämää Albufeirassa

Aamutoimien jälkeen Jatta lähti selvittämään sataman hintoja. Syksyllä on halvempaa ja lokakuussa hinnat tulee alas, koska sesonki on ohi. Tämä satama on melkein täysi, koska esim. lokakuussa meidän vuorokausihinta on 12.88 +alv. Kuukauden voisi pitää 344,27 eurolla. Eli tämä on meille kohtuuhintainen tukikohta, sillä välin kun odotamme miehistöä.

26.9. suuntasimme rannalle, koska satamassa ei ollut tuulen värettäkään ja lämpöä 25-30 astetta. Kohti vanhan kaupungin uimarantaa. Ihmisiä on pilvin pimein, ja he ovat tietysti jo hiukan vanhemmansorttisia. Mereltä sentään kävi tuuli, ettei se hikoilu ollut aivan tolkutonta.

Meriveden lämpötila oli n. 24 astetta, ei siellä kylmä tullut. Täällä on kaikki virikkeet: sukellus, varjoliidot, pikaveneiden kyyditykset ja luolastojen risteilyt. Portugalin rannikko on kuin reikäjuustoa, isompaa ja pienempää aukkoa koko rantatörmä täysi.

Pois tullessa syötiin omeletit. Palasimme veneelle kävelykatujen kautta, kello oli 19.00. Suihku ja tyttärelle sähköposti, ja homma oli taas yhden päivän osalta paketissa.

Herätys 27.9. ja pikainen aamulenkki tuoreita sämpylöitä hakemaan. Ei ehtinyt päivä paljoa edetä, kun pilvet nousi ja alkoi tuulla ja sataa. Se siitä helteestä. Tuli toimistopäivä. Pienen sadetauon aikana käytiin marinan receptionin kautta varaamassa auto seuraaville päiville, 79 euroa kahdelta päivältä on kohtuuhinta. Nyt sitten mietimme mennäänkö länteen, itään vai pohjoiseen. Illalla sade taukosi niin, että tehtiin kävelykierros vanhaan kaupunkiin. Kyllä siellä elämää on, ja porukkaa riittää, oltiin kuulevinaan suomen kieltäkin.

Jatkamme satamaelämää, koska täydennysmiehien lento Malagaan on 1.10. Osa majottuu Fuengirolaan koko talveksi, mutta lähtevät meidän kanssa heittämään keikan sinne Kanarian suuntaan. Tilasimme Iridium-sateliittipuhelimen, SIM-kortin, ristisanatehtäviä, pari Etelä-Saimaa-lehteä, lenkkimakkaraa ja hapankorppuja!

28.10. ilma on jo parempi, ja iltapäivällä auton vuokraus. Aloitamme autoilevan turistin elämän.

Länteenhän sitä lähdettiin, kohti Euroopan lounaisinta kohtaa. Cabo de São Vincente, tai englantilaisittain Cape St. Vincent on tämä majakka ja majakkaniemi.


Paikan mainoksessa lukee, että Euroopan voimakkain majakkalamppu linnoituksineen on täällä. Kyllä paikka teki syvän vaikutuksen jyrkkine kallioseinämineen. Tuli tunne, että maa loppuu tähän, ja meri ja sen vesi hallitsee siitä eteenpäin. Maan pinta-alasta on 60 % on 1,6 kilometriä syvää merta! Kuten Philip Ball on huomauttanut, meidän pitäisi planeettaamme kutsua Vedeksi eikä Maaksi!


Pikainen käynti paikallisessa museossa, ja Ponta de Sagres -niemen kautta veneelle. Tällä alueella näyttivät Euroopan lainelautailijat ja muut sen alan harrastajat kokoontuvan. Oli liikkeet ja sen alan yritykset edustettuina.

Kaupassa huomattiin, että eivät olleet eläkeläiset valtaosana, vaan huivipäiset ja muuten muodikkaat nuoret.

Varmaan 50 metriä korkeat kalliot ja niiden välissä olevat hietikot muodostavat sellaiset aallot, että alta pois.

Koitti seuraava aamu ja lähdimme kohti itää ja Espanjaa. Sevillasta suunta etelää kohti Cadizia ja Gibraltaria. On nopeata matkustaa lähes 60 solmun nopeudella moottoritietä.

Jos teki lounaiskärki vaikutuksen, niin tämä salmi ja sen vuoristo mykistivät. On siinä ollut luojalla luomista, että on saanut paikalleen ne kaikki kivet sun muut lohkareet. Piti parikertaa ajaa ympyrää ennenkuin uskaltautui tulliin, jossa tullimies katsoi passit ja kysyi, että eikö kaikki suomalaiset ole hoikkia, ja taputti vatsaansa. Mitä lie sitten tarkoittanut?

Lentokentän läpi ajoimme Gibraltarille, joka on Britannian aluetta kaikkine apinoineen. Britannia hallitsee aluetta kuulemma niin kauan kuin on apinoita. Sisäpiiritietojen mukaan niitä tuodaan sinne salaa vuosittain lisää. Täältä löytyi myös majakka, viime sotien muistomerkkeineen. Puolalaisilla on ollut jokin ensirooli Gibraltarin sotaisassa historiassa.


Koko miljöö ja sinne rakennetut tunnelit, niin kuin tietkin ovat kyllä maksaneet, kuten myös vaatineet suunnittelua. Itse Gibraltarin "kaupunki" on täyteen ahdettu korkeita kerrostaloja kaikkine Englannin lippuineen. Ei kyllä viihtyisyydellään hurmannut. Varmaan Englannin valtio on ostanut liput jokaiseen taloon ja ikkunaan. Oli niitä niin paljon, että ei ollut epäselvää ketä täällä oli ja eli.



Matka Gibraltariin oli suunniteltu niin, että lähdetään ja katsotaan miten käy ja aika riittää. No se moottoritienopeus ei riittänyt päiväkeikkaan, vaan lähdettiin etsimään yösijaa.

Palasimme lentokentän läpi mantereelle ja Espanjaan. Oltiin lähdetty Portugalista, Espanjan kautta Brittien valtakuntaan ja taas palattiin Espanjaan. Lähistöltä ei löytynyt majataloa eikä muutakaan yösijaa. Aloitimme paluun moottoritietä kohti Cadista ajatellen, että kai sieltä joku motelli tulee vastaan. Ei tullut. Ajoimme ja ajoimme ja tunnelma tiivistyi. Totesimme, että kun ensimmäinen sängyn kuva on tien varressa, niin se katsotaan. Noin 50 kilometrin jälkeen sellainen tuli.

Löytyi pieni kylä, Alcalá de los Gazules. Sieltä löytyi hotelli 25 eurolla per henkilö. Siisti huone. Oltiin ainoat asiakkaat. Vastaanotossa ei puhuttu kuin Espanjaa, mutta kaikki selvisi.

Oli outoa: huone, televisio, wc, kylpyamme ja puhtaat lakanat. 98 yötä oli nukuttu veneessä! Onhan veneessäkin puhtaat lakanat, mutta silti.

Tavarat huoneeseen ja kylää katsomaan. Alkoi sataa vettä ja mentiin baariin. Tilattiin valkoviinit ja toisetkin, kun totesin siinä kosteassa ilmassa, että meillä on huone, ja telkkari ym., ja istutaan täällä sateen keskellä, mikä vika meissä on? Ollaanko jo "vesittymässä"?

Menimme kioskin kautta hotellille, johon oltiin sovittu syöminen. Meille oli katettu pöytä erikseen ja palvelu oli hyvää, kuten oli ruokakin. Italian kinkku, juusto ja salaatti valkoviinillä. Iltapala oli siinä.

Ilmat ovat muuttuneet epävakaiksi. Menomatkalla Gibraltariin oli ulkolämpötila auton mittarissa 28 astetta ja tullessa 23. Ei siis kylmää, mutta ei hellettäkään. Nämä kolme viimeistä päivää on välillä satanut, ja välillä taas ei.

Taas 60 solmun nopeutta kohti Albufeiraa, jossa piti olla 15.30.

Moottoritie oli hyvässä kunnossa ja liikenne joustavaa. Huomion arvoista oli, että sadekuuron sattuessa kaikki pudottivat nopeutta. Kukaan ei ajanut jääräpäisesti 120 km/h.

Tiistaina 1.10. Jatta lähti etsimään kampaamoa, koska ei Sevillan parturiin ehditty. Arska soitti Malakasta, että täällä ollaan, ja linja-autolla tulevat Faroon perjantaiaamuna. Meillä oli pari päivää aikaa huoltaa venettä.

Päätin pitkän harkinnan jälkeen vaihtaa polttoainesuodattimet. Ensiosuodatin oli helppo homma, mutta koneen kupeessa toinen oli hankalampi. Harkinnan jälkeen kumpikin tuli vaihdettua. Ilmaus oli minun ensikokemus tälle moottorille, ja siinä sitä tuskaa olikin. Teetti työtä, ja vaati hikeä, ja manauksiakin. Lopulta onnistui, ja soitto koneen kunnostajalle Mikkeliin, että mikä se tekniikka on, ei se voi olla näin vaikeata. No, nyt on ohjeet, ja odotetaan seuraavaa kertaa, miten sitten käy.

Keskiviikkona koitti konehuoneen puhdistus, löpön hajut pois. Päivä meni pienissä hommissa.

Torstaina korjasimme vessan valon ja kunnostimme välijohdon, jolla voi syöttää aggregaatista sähköä veneeseen. Laitoimme kumiveneen kasaan, koska se vie kannella tilaa, ja aiheuttaa liikkumiselle haittaa.

Vuokrasimme auton klo 15.00 ja lähdimme juomavesien ostoon. Soitimme Artolle, mikä on tilanne, ja selvitimme, että heidän linja-autonsa on Farossa 02.00 perjantaiaamuna. Luvattiin olla vastassa. Tätä varten auto vuokrattiin uudelleen.

Perjantaiaamuna 02.00 oltiin vastassa Faron linja-autoasemalla: Arto Pyysalo ja Jussi Luoma saapuivat Malagasta miehistöksi. Perjantai huilattiin ja katseltiin paikkoja sekä Albufeiraa.

Lauantaina lähdemme merelle, ja nyt on edessä noin viisi päivää purjehdusta. Otimme suunnan Lanzarotea kohden, matkaa n. 520 mpk. Tällä hetkellä tuuli on heikko, mutta myötäinen. Sääikkuna lupaa hyvää purjehdusilmaa. Päiväkirjan päivitykset jatkuvat, kunhan olemme taas nettiyhteydessä. Meillä on Iridium-sateliittipuhelin jolla voidaan ottaa tarpeen tullen yhteyksiä.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Osa 13: Lagos - Albufeira

Lähdimme Lagosista viiden vuorokauden oleskelun jälkeen kauniissa säässä. Lasku oli 301 euroa! Olihan siellä siistiä, turvallista, jne, mutta silti.

Lagosin suojaisa hiekkaranta.

Marina mainosti parin mailin päässä olevaa Alvoria turvalliseksi ankkuripaikaksi. Suuntasimme sinne "säästämään". Emme ole vielä kuluneesta kolmen kuukauden jaksosta tehneet tilinpäätöstä, mutta määrättyyn budjettiinhan näiden kustannusten pitää asettua. Vararahasto on sitten vararahasto, ja asia erikseen.

Saapuessamme Alvorin joensuistoon ajettiin hiljaa sisemmälle ja huomattiin, että on korkean veden aika, ja vain 4-5 metriä vettä. Kartta lupasi 2 metriä, ja ajattelin, että onhan siinä varmaan varaa. No, sitten vesi alkoi laskea, ja virtauksia oli sinne ja tänne. Ankkurissa poukkoiltiin kuin pässi narussa. Pakko oli siirtyä toiseen paikkaan. Poiskaan ei päässyt, kun syvyys näytti 2.5 metriä.
Ankkuroimme ja yö meni.

Seuraavana päivänä siirryimme korkean veden aikana pois muiden veneiden seasta, ja otimme lisää ankkuriliukumaa. Alla oli mutapohja ja pito oli mitä oli. No, seuraava laskuvesi tuli, ja taas virtaamat tuulen kanssa ajoivat veneen niin matalaan, että se seisoi kölistään mudassa. Taas siirsimme hiukan ankkuria, ja pari yötä meni hyvin, kun olimme joen keskikohdassa.


Aida ankkurissa Alvorissa.

Kävimme kumiveneellä ostoksilla Alvorissa. Pieniä ampiaisia oli ollut koko ajan veneessä, mutta ne kävivät pistelemään vasta viimeisenä päivänä. Siinä vaiheessa totesimme, että nyt täältä pois. En suosittele Alvoria kuin nostoköliveneille tai korkeintaan 1,50 metrin syväyksille, vaikka on kuinka halpaa. Paikka on stressaava. Yksi katamaraani ajoikin hiekalle, ja oli siellä kuivilla laskuveden aikana - ei heilunut eikä huojunut.

Laskuveden hiekkaa ja jumiutunut katamaraani.

Portimão oli seuraava etappi, ja sinne oli matkaa noin 5 mpk. Paikka oli viimeisen päälle hieno. Hotellien keskellä marina, missä sähköautot ajelivat ja kuljettivat hotellivieraita sinne sun tänne. Laitureissa oli tilaa, kun ei ole sesonki enää täälläkään. Turistikohde, mutta rauhallinen sellainen, ja kaikki mitä ihminen tarvitsee, eikä niin hirveän kallis.


Täällä on matkat lyhyitä, kunhan ei lähde oikomaan, niinkuin tehtiin yhdellä apteekkireissulla. Oikaisimme yhden matkailuautoparkin ohi, eli kierrettiin varmaan kymmenkertainen matka, ja taas ei tiedetty suuntia, ennen kuin löytyi meri. Nyt saan kuulemma oikoa itse, mutta Jatta ei lähde mukaan.

Kymmenen mailin purjehtimisen jälkeen olemme Albufeirassa, ja nyt sellaisessa altaassa, mihin ei tuuli pääse kallioporallakaan. Olemme taas hotellien keskellä, ja eivät vie virratkaan.

Meillä on reilu viikko aikaa siihen kun seuraava miehistö tulee mukaan. Madeiran suuntaan pitäisi siirtyä, jotta kesäkelit jatkuisivat. Tämän takia emme aja Gibraltarille kiivaasti - matka takaisin Madeiran suuntaan vaan pitenee.

Meidän mittapuun mukaan on edelleen hellekelit: vesi 22 astetta ja ilma päivisin 24-26, ei siis valittamista.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Osa 12: La Coruña, Espanja - Lagos, Portugal

Aikanaan koitti se päivä, että lähdimme La Coruñasta kahdestaan eteenpäin, oikealle Atlannin valtamerelle.

Ensin tankkaus, koska se jäi tekemättä satamaan tultaessa, ja nyt harmitti. Tankille mennessä kuultiin tervehdyshuudot, jotka tulivat toisesta suomalaisveneestä. Pariskunta tuli tervehtimään, ja vaihdoimme pikaiset kuulumiset. Todettiin, että etelään menossa ollaan. He asuivat ranskassa ja olivat tyytyväisiä siellä oloon.

Päästiin merelle sataman maingeista ja matka taittui purjein komeasti.

Noin 35 meripeninkulman jälkeen ensimmäinen ankkurointi, joka onnistui toisella kertaa niin, että ankkuri piti. Aamulla matka jatkui. Myöhemmin taas ankkuripaikka, ja kerralla kiinni. Kummallakin kerralla kun lähestyttiin rantaa, saimme kovat vihurit. Jenuan rullaus oli tuskaa, koska sisäänkelaus ei ollut vinssin kautta. Nyt sitten on.

San Vicente do Crove oli seuraava paikka. Ei taas kortti kelpaa kaupassa, koska paikka oli rikkaiden kesäpaikka, missä asutaan kaksi kuukautta ja sitten pois. Kauppias soitti meille taksin, jolla menimme centrumiin, mistä löytyi pankkiautomaatti, minkä jälkeen takaisin ostoksille.

Vigossa pyöräiltiin ja katseltiin maisemia.

Bajone ja satamamestari tuli kumiveneellä vastaan ja ohjasi meidät paikalleen. 

La Coruñan lähdön jälkeen oli valtaosa matkasta tultu purjein, ja tuli tunne, että näin on hyvä, ei ole polttoainekustannuksia. Matka jatkui kuitenkin seuraavana päivänä koneella Via do Casteloon. Satamamestari oli taas vastassa ja ohjasi meidät mooringseille niin, että hän laittoi veneemme kiinni itse, kun emme heti tajunneet systeemiä. Eli laiturissa on naru, joka kaivetaan esiin ja kuljetetaan veneen perään, kiinnitetään takaknaapiin, ja vene on ankkuroituna perästä.

Vieressä oli ranskalaisvene, jossa sympaattinen pariskunta.

Meillä oli kiire Portoon, josta Pertti Hänninen ja Sauli Rantsi olivat tulossa vahvistamaan miehistöä. Pertiltä puuttui Porto-Lagos-väli Lappeenranta-Karibia-matkasta ja hän kysyi, että voisiko saada tämän välin meiltä. Voi sitten vanhainkodissa pysyä porukoissa, kun kehutaan, kuka mitäkin matkoja on purjehtinut!



Portosta suuntasimme merelle koneella, sillä pojat olivat tuoneet mukanaan tyynet kelit.

Aveirossa etsittiin satamaa huviveneille, mutta sitä ei sitten löytynyt. Paikalliväestö viittoili meidät lauttakipparin veneen kylkeen, ja aloitimme tutustumisen paikalliseen elämään. Siinä ei ollut paljon katsomista. Yksi rantakatu ja muutama kauppa, mutta ei maksanutkaan mitään.

Puolilta öin meidät koputeltiin hereille ja kerrottiin, että lautta oli rikki, ja meidän kylkivene lähtee hoitamaan lauttaliikennettä. Kyllähän sitä tuskailtiin, että mitä nyt, kunnes saimme lauttarampista paikan, jossa sitten torkuttiin loppuyö.

Figueira da Fozissa olimme kaksi yötä, kun kenelläkään ei ollut kiirettä, ja Jatta kertoi voivansa pestä pyykit, kun niissä menee aina koko päivä. Ohjasimme ensimmäisen kerran niin, että ensin menimme ilmoittautumislaituriin, teimme tuloselvityksen ja täytimme maihinnousupaperit. Tankkasimme samassa yhteydessä ja meidät ohjattiin laituriin. Bensanmyyjä opetti Pertille Portugalin lukusanat siinä odotellessa Jattaa, kun hän hoitaa kielitaitoisimpana tämän virallisen puolen.

Penicheen saavuimme n. klo 20.00. Löysimme sisälaiturista paikan, joka ei ollut vierailijoille tarkoitettu. Teimme itse tilaa koskemalla laiturissa olevaan kumiveneeseen, minkä jälkeen saimme heti sataman Securitaksen mieheltä tiukkasanaisen luennon: never, ever touch police boat. Kumivene osoittautui siis poliisiveneeksi. No, herra leppyi sitten, osoittautui hyvin ystävälliseksi, ja lainasi meille oman kulkukortin, että pääsimme käymään maissa. Tässä paikassa oli kaksi vessaa, joissa oli puolen neliön suihkutila, eli ei paljon kehumista, joskaan ei maksanutkaan paljoa.

Seuraava päivä oli sitten täyttä purjehtimista kohti Lissabonia. Jouduimme rullaamaan keulapurjeen pois aallon noustessa niin suureksi, ettei ohjaus ollut enää turvallista. Isopurjeella aaltosurffi nousi yli 10 solmun. Muuten nopeus oli noin 8 solmua. Vene on vakaa ja turvallinen, kunhan pysytään kyydissä.


Lissabonissa oltiin kolme yötä, ja Sauli matkusti kotiin omille kiireilleen. Siellä ei ollut "köyhiä", kun yö maksoi 57 euroa. Vieressä oli suomalaisvene Marisol, ja toisella puolella suomenruotsalainen, jonka kippari oli muuttanut 10-vuotiaana Göteborgiin, mutta säilyttänyt suomenkielen taidon. Kaikki olivat menossa Kanarialle.

Lissabonista purjehdimme Sinesiin, missä mietimme seuraavaa legiä niin, että lähtisimme illansuussa, ja ajaisimme yön ja olisimme aamun valjetessa Lagosissa.
Näin tehtiin, ja yö Peten kanssa ajettiin, ja kerrattiin niin menneitä kuin tulevia. Tuttavuutemme ylettyy vuoteen 1965. Isopurje oli ylhäällä, mutta tuulta ei ollut, niin ei apua purjeestakaan.

Lagosissa huomaamme, että olemme jo etelässä. Ilma on tasaisen lämmintä ja koko ajan on shortsikeli.


Meitä kävi tervehtimässä Kalifornialainen 56 Swanin omistaja ja totesimme, että joku näissä veneissä on, mikä yhdistää omistajatkin. Pete netitti itselleen lentolipun ja hotellin Farosta.

Illalla kävimme syömässä ja tarinoimme menneitä purjehduskokemuksia, jotka olivat muistojen arvoisia!

Aamupäivällä kävimme tutustumisretkellä kaupungissa, ja merta katsomassa. Paikka on siisti ja mukavan tuntuinen. Pois tullessa Pete tarjosi minulle merimatkan joen yli perämoottorilautalla. Kuulemma pitää risteillä, ettei tuntuma unohdu.


Joen toisella puolella totesimme, että juna lähtee vajaan tunnin kuluttua. Takaisin päin siis, mutta jouduin maksamaan itse 0,60 e, kun tarjous oli vain menomatkasta! Pikamarssia veneelle, kassit mukaan ja asemalle niin, että 10 min jäi varaa junan lähtöön. Pete on nyt ilmastoidussa hotellissa!

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Osa 11: Laiturielämää La Coruñassa, ja Espanjanturismia

Olemme olleet viikon La Coruñan satamassa, ja ajattelin kerrata viikon tapahtumia, kun siihen on nyt aikaa. Ei ole vaikea keksiä, miten ajan saisi kulumaan...

Tulimme Biskajan yli siten, että olimme täällä 18.8. Pekka ja Vele aloittivat lennon etsimisen maanantaina. Matkatoimistossa asiat selvisivät ja heidän lentonsa sinne Lappeenrantaan lähti täältä 21.8 klo 7.00. Vietimme pari päivää heidän kanssa juhlistaen purjehdusta, sekä tutustuen La Coruñan nähtävyyksiin. Pojat tuntuivat olevan tyytyväisiä kokemuksiin, kun Velekin ilmoitti, että eteläisin paikka, missä hän oli käynyt, oli Tallinan Mustamäen tori. Liekö totta?

Keskiviikko meni paikkojen uudelleenjärjestelyssä, sillä parikin henkilöä aiheuttaa omat järjestelynsä. Tilathan ovat purjeveneessä rajalliset. Elpyminen neljän päivän lähes yhtäjaksoisesta merelläolosta, ja vastuusta mitä päälliköllä on, ei enää tässä elämänvaiheessa käy niin, että juodaan pullo keltaista jaffaa ja katsotaan kymmenen minuuttia pimeää nurkkaa. Nuorena se kävi näin. Kippareita ja muita pätevia aluksessa voi olla vaikka kuinka, mutta vain yksi on se, joka vastaa sitten oikeudessa, ja muutenkin, jos jotain sattuu. En tiedä, kuinka moni on miettinyt, mikä veneilyn ja vene-elämän todellisuus on, jos asiat eivät mene kuin suunnitellaan.

Torstaina tehtiin sitten koneen huoltoa ja öljynvaihto, ja todettiin latausreleen viallisuus. Tilattiin uusi Urheilu-Koskimiehestä Lappeenrannasta. Saksassa näin hyllyssä Blue Sea Systems -tarvikkeita, mutta täältä niitä ei löydy, vaikka kolmella taksilla käytiin läpi nämä paikalliset liikkeet. Taksi ei maksa paljoa - vitosella on ajettu kaikki ne tarvittavat matkat. Meille on tulossa vahvistus 2.9., ja he tuovat releen tullessaan. Nyt on kaapelilla tehty ohitus, ja lataus toimii koneella ajettaessa.


Perjantain suurin homma oli kumiveneen kasaus. Olin ostanut Motonetistä uuden veneen, ja siinä paketissa kuljettanut tänne, kun ei vienyt paljon tilaa. No, sainhan sen kasaan, kunhan aikani ihmettelin venttiilitekniikkaa. Ei se iso kumivene ole, mutta kai sillä kaksi pärjää. Koneella en vielä edes koettanut. Tästä eteenpäin on mahdollisuuksia ankkuriyöpymisiin, joten voi olla, että kumivenettä tarvitaan.

Lauantaina vuokrasimme auton ja kiersimme pohjoista Espanjaa. Matka alkoi n. 9.30 kohti Ferrol-nimistä kaupunkia. Reitti käsitti paikkakunnat Atjos, Cadeira, Viveiro ja Fox, minkä jälkeen aloitimme paluun kohti La Coruñaa.


Jos on meri kuoppainen, niin on nämäkin maisemat. Matka oli ylös ja alas ajoa. Tiet olivat hyväkuntoiset ja maisemat jylhän mahtavat! Kartan mukaan on useampia yli 500 metrin töyssyjä. Ajoimme moottoriteitä ja niiden alapuolella kiemurtelevia pienempiä teitä, joilla ei ollut tiemaksua. Jouduimme kaksi kertaa maksamaan 1,80e ja 0.55e tien käytöstä.

Liikenne ei ole hirveän vilkasta kaupunkien ulkopuolella, joten hyvin pärjättiin. Kertaakaan ei pillit soineet. Saattoivat tunnistaa auton vuokravehkeeksi, ja jättivät turistin rauhaan... Kaikki pyrkivät auttamaan, ja opastivat jopa vapaan parkkipaikan löytämisessä. Muutenkin ihmiset ovat ystävällisiä ja auta armias, jos osaat jonkun sanan Espanjaa, niin hymy on todella aitoa. Jatta on paikalliskieltä käyttänyt, ja saanut hyvälle tuulelle niin ympäröivät ihmiset kuin meidätkin.

Paluumatkalla sitten kaasuteltiin niin, että jouduimme kaupunkiin, ja ei tiedetty missä oltiin. Epäilin, että kartanlukijani nukahti... No, selvisimme sitten, koska sieltäkin löytyi ranta, ja silloin veneilijä löytää suuntimat. Kujilla, joihin auto juuri mahtuu hän on aivan onneton...

Kauppareissun jälkeen olimme veneellä klo 21.00, ja väsyksissä. Oli tarkoitus jatkaa aamulla matkaa etelään, mutta sen sijaan meni tätä kirjoittaessa...

Toivottavasti sieltä kotijoukoilta ei tule etenemisen suhteen paineita, sillä ei kukaan tilaa etelänmatkaa päiväksi, ja lähde sitten kotiin. Meillä oli La Coruñassa varaus viikoksi. Satamamaksuissakin on ilmaisia päiviä, ja siten tämä ei niin hirveitä maksa. Ruoka on halvempaa kuin Suomessa, ja oikein neuvottiin ravintolassa, että mitä maustetta mihinkin laittaa. Ilmat ovat välillä helteisiä, kuten 28 ja 22 nyt. Yöt viilenevät, joten hyvin nukutti tänään, kymmeneen asti!

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Osa 10: Dover, Englanti - La Coruña, Espanja

Aika menee kuin iltamissa ja tämän blogin päivitys jäänyt tekemättä. Olemme edenneet Englannin rannikolta Ranskaan, ylittäneet Biskajan ja päässeet tänne La Coruñaan Espanjaan!

Englannin rannikon purjehdus käsitti seuraavan reitin: Dover - Eastbourne - Brighton - Coves - Weymouth - Plymouth - Falmouth.


Englannin rannikkoa Eastbournessa.

Englannin rannikko ei niin mieleenpainuvaa ollut, koska kaikkeen alkaa tottua, ja asioita ei koe enää niin ainutlaatuisina.

Isle Of Wigthin saarella Covesissa oli Euroopan suurin purjehdustapahtuma, jonne sotkeuduimme sekaan, ja näimme todella suuria veneitä, kuten myös paljon juhlivia ihmisiä. Piti mm. mennä vesitaksilla suihkuun, kun laiturilta ei ollut muuta yhteyttä maihin.


Kilpapurjehdusvene ohittaa Aidan, west Coves, Englanti.

Falmouthissa oli kaksi niin suurta purjevenettä, että toisen veneen mastossa paloi punainen valo. Tulimme siihen tulokseen, että se varmaan varoittaa lentoliikennettä?! Purjelaivat ovat purjelaivoja, mutta nämä olikin rakennettu purjeveneen muotoon. Kotimaat taisivat olla USA ja Hollanti.

Plymouthista meille tuli vahvistusta miehistöön. Pekka Laaksonen ja Veli-Pekka Hirvonen ottivat pikaisen haasteen ja matkustivat Lappeenrannasta Lontoon kautta Plymouthiin. Tunnemme toisemme sukellusharrastuksen kautta kymmenien vuosien takaa.


Fish & Chips -ravintola pitää perinteitä pystyssä.
Fish & Chips -annos.

Ranskassa tankkasimme Brestin lähellä marinassa. Nukuimme muutaman tunnin ja jatkoimme valitussa sääikkunassa Biskajalle, jonka ylitys kesti tasan kolme vuorokautta.

Ylitys meni vaurioitta, vaikka kelit olivat vaihtelevia. Purjehdittiin, ja ajeltiin koneella iso ylhäällä. Ajettiin 6h vahteja ylityksen ajan.

Bongattiin niin valaita kuin delfiinejäkin. Valaiden vesisuihkuja luulimme ensin purjeiksi, ne olivat niin valtavia suihkuja kohti taivasta. Kiikarointi kertoi, että kyseessä oli valasparvi, joka poikkesi hengittämään.

Liikenne oli hiljaista, ei näkynyt montaa laivaa eikä muutakaan veneliikennettä. Huomiona oli myös se, että vesi alkoi näyttää oikealta merivedeltä, niinkuin elokuvissa on nähty.


Tower of Hercules, La Coruña, Espanja.

Olemme tutustuneet La Coruñaan ja kierrelleet nähtävyydet "helteestä nauttien". Pojat järjestivät lennot kotiin matkatoimiston kautta. Tänään viideltä aamulla hyvästeltiin ja heidän paluusa alkoi.

Meillä taas alkaa veneen varustelu ja valmistautuminen matkan jatkamiseen. Alustavasti sovimme, että seitsemän päivän päästä oltaisiin Portton paikkeilla, ja seuraavat ystävät tulevat mukaan viikon reissulle kohti etelää.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Osa 9: Ranska - Englanti

Ijmuidenissa otimme yhden huilipäivän Royal Belgian Sailing Clubin satamassa, joka täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Vuoroveden korkeus on siellä n. 4,5 metriä. Hississä oltiin koko ajan?

Hollanti oli siis vaihtunut Belgiaksi. Ijmuideniin ajo Den Helderistä kesti 12 h koneella. Olin tulkinnut tuuliennusteet huolimattomasti, ja sain Jatalta ilmansuuntaoppia pari päivää! Tämän sataman erikoisuus on hyvä varustelu, venevarusteliike 20 metriä sataman portilta. Ostimme niin Belgian kuin Ranskankin kohteliaisuusliput.

Huilipäivän aikana lisäsin konekoppaan eristeitä. Olin ostanut ne jo Cuxhavenissa, mutta nyt oli viimeinkin aikaa laittaa ne paikalleen. Laitteita on vielä asentamatta, mm. sääfax, kompassivalo ja tulostin. Lisäksi oli monta viimeistelyä vaativaa "pikkuasiaa". Päivämatkan jälkeen illalla ei jaksa käydä töihin moisten kanssa, vaan pitää huilia välillä.

On jäänyt kertomatta, että kun olimme merellä jossain Cuxhavenista etelään, niin kohdattiin suomalaisvene, joka oli huomannut AIS-toiminnosta, että Aida tulee vastaan, ja otti VHF:llä yhteyttä. Kalle Sysiö ja Elaine-vene, joka on kiertänyt maapalloa 4 vuotta, kertoi kuulumisia ja antoi hyvät osoitteet ja oman blogin, jossa kertoo purjehduksestaan. Elainen blogissa mainitaan kohtaamisesta artikkelissa 18.07.2013, Torstai, Cuxhaven, Saksa, North Sea.

Nämä toisten kokemukset ovat arvokkaita ja tärkeitä kuulla, sillä niitä ei missään koulussa opeteta, vaan ne tulevat tietoon elämän kokemusten kautta. Kalle on käyttänyt mm. Jari Noposen tekemää DVD:tä Aidan matkasta pallon ympäri, ja nyt on konsultoinut meitä ja luvannut auttaa tarvittaessa. Näin nämä asiat voivat kytkeytyä ja liittyä toisiinsa. Tämä kohtaaminen kannusti pitämään blogia, koska lähiomaiset, sukulaiset sekä tutut pysyvät asioissa mukana ja rauhallisina!

Matkalla nähtyä

Matka jatkui Dunkerqueen Ranskaan (engl. Dunkirk) 26.7. aamulla. Lähdimme tankkauksen jälkeen kello 08:45 hyvän tuulen ja myötäisen virran saattelemana, jopa 9 solmun nopeudella. Loppumatka hiukan vastavirtaan, ja hyvä vastaanotto ja ohjaus laituriin.

Teimme pikaisen pyöräretken tähän historiaa sisältävään kaupunkiin. Aamulla heräsimme ukonilmaan ja päätimme siirtää lähtöä, ja tutustua Memorial Du Souvenir Bataille De Dunkerqueen: operaatio Dynamon (27.5. - 4.6. 1940) museoon. Varmaan kaikki ovat kuulleet tästä massiivisesta operaatiosta. Kapealta n. 700 neliömetrin alueelta evakuoitiin 9 päivän aikana 400 000 miestä Englantiin.



Kyllä kansakunnat ovat olleet sekaisin ja vihoissaan silloin toisen maailmansodan aikoihin. Elämä on epäilemättä ollut tuskaa ja surua täynnä, niin siellä meillä kuin täällä Euroopassakin. Tuntuu todella vähäpätöisiltä nämä omat pienet huolet, kuten missä sijaitsee kauppa tai pankkiautomaatti, puhumattakaan siitä, että hitto, kun ei netti toimi.

Ihmettelimme illan ajan ja tulkitsimme vuoroveden virtaamia.

Kaivauksia kameran akkulaturin löytämiseksi...

Aamulla heräsimme kuudelta ja lähdimme matkaan kohti Doveria kello 08:00. Pari venettä oli lähtenyt ennen meitä, mutta emme tienneet heidän suuntimia. Tutkailimme siinä satama-altaassa tuulta siinä mielessä, nostaisimmeko purjeet. Emme nostaneet. Se oli sitten virhe.

Tarkoitus oli matkata 40 mailia ja olisimme perillä Doverissa Englannissa. Varalle oli vaaksottu Ranskan Calais. Kun aikamme etenimme niin kulmaa sinne Doveriin ei purjeen avulla löytynyt, ja nopeus siihen, että ennen illan punaisia tuulimerkkejä homma vesittyi. Aalto ja vastainen olivat sitä luokkaa, että päätimme suunnata Calaisiin.

Emme halunneet urheilla ja rikkoa paikkoja, sillä matkamme oli edelleen lähtökuopissa. Aalto nousi ihan oikean kokoiseksi, en metreissä osaa arvioida, mutta Jatta puhui kymmenestä! Ehkä oikeasti kolmesta viiteen metriä.

Tyhjällä takilalla Aida on moottorivene. Silti se on tosi vakaa ja varman tuntuinen. Ei valittanut eikä ollut mitenkään pahoillaan purjeiden puuttumisesta, vaan vei meitä turvallisesti kohti Calaisia, minne muutkin veneet suuntivat. En ollut yhtään pahoillaan, että veneemme syväys on jopa 2,40 metriä. Kyllä sen edun täällä aallokossa huomaa.

Olimme kahdelta iltapäivällä odotuspoijuilla odottamassa siltojen avausta. Saimme hyvän paikan. Viisi veneilijää olivat meitä jelppaamassa, että sivutuulirantautuminen onnistui aisapaikalle. En tiedä olivatko Hollantilaisia vai Ranskalaisia, veneilijöitä olivat, ja tuntuu tasavertaisuus toimivan, oli kansallisuus mikä hyvänsä.

Satamamestari katsoi sitten Jattaa silmiin ja sanoi, että sinä boss, kuinka monta vuorokautta olette?! Aallokon korkeuden ja epämiellyttävyyden myötä Jatta sanoi, että kaksi. Se oli hyvä valinta, sillä päivän satoi ja ei seuraavakaan luvannut hyvää. Calaisissa sitten vaan passailtiin ja odoteltiin hyvää säätä 20 meripeninkulman matkalle Englantiin.


Jatta ei enää luottanut säätietoihin, taikka kalentereihin, vaan kysyi satamamestarilta, mikä kellonaika seuraavana päivänä on paras lähteä kohti Doveria. Vastaus kuului, että 09:50 aamulla ovat virtaamat kohdallaan.

Lähdimme 8:50 hyvän ilman vallitessa ja tuulikin oli kohtuullinen. Päästyämme merelle alkoi jo Englannin puoli häämöttää. Laivojakaan ei ollut hirveesti. Salmen välinen lauttaliikenne on vilkkaampaa kuin poikittainen alusliikenne. Yhtä tankeria väistimme, ja kun pysyi poikittaisliikenteen väylältä poissa, niin ylitys meni hyvin.

Englanti mereltä päin.

Ohjeissa oli, että kaksi mailia ennen Doveria pitää VHF:llä soittaa Port Controllerille ja ilmoittaa saapumisesta. Näin tehtiin ja Marina Office ilmoitti meille laituripaikan numeron.

Rantautumisen jälkeen tutuistuimme kaupunkiin. Sotkeuduimme Dover Castleen, joka sijaitsee korkealla mäellä kaupungin laidalla. Linna on suuri ja katsomisen arvoinen.

Dover Castle


Emme jaksaneet kaikkea nähdä, koska voimat menivät kiivetessä sinne 30 asteen helteessä ilman juomaa. Takana päivä merellä ja "linnareissu". Illalla ei jaksanut kuin kiukutella, ei löytynyt ruokakauppaa eikä muutakaan markettia.

Paikallisia "hylynryöstäjiä"...

Nyt olemme siis saarivaltakunnassa ja valtakunta on taas täynnä kuninkaita ja niin prinssejä kuin prinsessojakin. Satamatoimisto on auki 24h. Kohtelu on todella hyvää ja asiallista. Purjehtijoista huolehditaan, ja ollaan mukana toiminnoissa.

Marina Guide, Dover 2013 on 74-sivuinen kirjanen, josta löytyy kaikki, niin virrat kuin nousuvesitaulukotkin. Kuuluu kaikille sataman käyttäjille.

Brittejä täytyy kyllä kunnioittaa. On niin punta kuin vasen liikennekin, ovat säilyttäneet oman identiteettinsä eivätkä ole menneet Euroopan hömpötykseen mukaan. Jatta sanoi, että täällä on kaikki ylösalaisin, kun käveltiin kadulla. Autot tulivat mistä sattui ja kuljettajat vikapuolella...

Nyt odottelemme hyviä tuuliolosuhteita, että matka jatkuisi. Tuulee SW 10 - 12 m, joka on meidän keulan suunta. Ei ole järkeä lähteä vastaiselle.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Osa 8: Cuxhaven - Den Helder

Cuxhavenissa tapasimme suomalaisia purjehtijoita maailman meriltä. Oli kolme vuotta ja seitsemän vuotta meriä kolunneita. Saimme hyviä vinkkejä omaa matkaamme varten.

Yksi päivä oli pyykkipäivä, pyöräily- ja venetarvikepäivä. Ostimme konekoppaan lisää äänieristettä, ja muuta. Aika menee maissa nopeasti, kun kaikkien asioiden hoitaminen vaatii selvitystyötä siitä, missä mitäkin on.

Cuxhavenissa alkoi sitten perehtyminen vuorovesitaulukoihin ja opukseen nimeltä Reeds nautical almanac: Atlantic Europe from the tip of Denmark to  Gibraltar! Olin ostanut ja lainannut kaikki tarvittavat kartta- ynnä muut materiaalit Karibian kierrosta varten, mutta niihin tutustuminen ja opiskelu oli muiden kiireiden takia jäänyt. Soitin Jorma Pulkkiselle, koska hän maailman meriä kolunneena tuntee paikat ja olosuhteet. Jomppa viestittikin takaisin kannustaen kohti lämpimiä vesiä, ja antoi satamavinkkejä.

Satamakirjat ja kartat ovat niin ylimalkaisia, että syvyydetkin jäävät vähän epäselviksi. Aidan syväys 2,40 metriä on mataliin vesiin hankala. Näillä alueilla on hiekkaa siellä täällä, niin rannassa kuin avomerelläkin, joten liikkuessa on oltava tarkkana.

Lähtöaamun koittaessa menimme heti tankkaamaan. Päähän laitoin viininpunaisen lakin, jota en ollut pitänyt koko matkan aikana. Ensin vesitankin täyttö. Ilmaista vettä ei saanutkaan kuin juomiseen, ja meidän satamakortti oli tyhjä. Jatta lähti lataamaan sitä, ja tuli takaisin. Uusi yritys, ja kortti ei ollut latautunut. Olkoon, vesi riittää. Sitten siirtyminen tankkauslaituriin. Kummankaan satamakortti ei kelpaa?! Nyt tajusin heittää sen punaisen hatun pois päästä -veneeseen, en mereen- ei mitään taikauskoa, mutta kuitenkin. Jatta soittaa laituriin merkittyyn numeroon. Loivaliikkeinen harbormaster tulee pyörällä, raaputtaa kortit, ja saa Jatan kortin toimimaan.

Lähdemme merelle seuraamaan virtauksia sekä tuulta, jotta tästä mahtavasta Elbestä päästään eroon. Myöhästyimme korkean veden ajasta, 7.40, vain 20 minuuttia. Tällöin on suotuisin hetki lähteä.

Purje- ja koneajo Norderneyhin, jonka olimme valinneet seuraavaksi satamaksi. Soittaessamme satamaan tuntia ennen saapumista meille kerrottiin, että täyttä on. Soitto uudestaan ja sama tulos. Jatta ilmotti, että tullaan kuitenkin. Paikka löytyi ruoppausproomun kyljestä, joka oli hyvä paikka, ja ei maksanut mitään.

Aamulla kanisterit kouraan ja dieselasemalle aamulenkille, ja kauppaan. Homma hoidettiin, ja lähdettiin merelle. Oltiin vaaksottu seuraava satama ja säätiedot Gribfilestä. Matkaa n. 30 meripeninkulmaa.

Päästyämme merelle pois matalista vesistä huomasimme, miten hyvät tuuli ja sen suunta olivat meille. Saimme veneen tasapainoon purjein ja tuuliperäsimen kanssa. Ensimmäisen kerran tuli oikein hieno tunne. Vene kulki tasaisesti 6,5 solmua ja me elimme veneessä, oltiin ja asuttiin, ja suunta pysyi siinä 250 asteessa, optimaalisessa suunnassa etenemisen kannalta.


Tuuliperäsin ohjaa.

Tulimme siihen tulokseen, että tätä emme hylkää, vaan jatkamme yön yli ja katsomme, mihin on aamulla tultu. Jattahan on sanonut, että aja mihin ajat, mutta minä nukun yöt! No, minulla oli "koiravahti".



Pimeys alkoi yhden aikaan. Niissä virtauksissa ja pimeydessä ei ole kiva ottaa niistä valoista tolkkua. Yhdet valot siellä merellä olivat kiintopisteenä. Ihmettelin, että suuntima niihin ei muutu. Aamun valjetessa selvisi, että se oli öljynporauslautta jossain kaukaisuudessa. Ei muutama kymmenen merinpeninkulmaa hetkauta suuntimia.

Jouduin kolmelta yöllä käynnistämään koneen, jotta saimme lisää vauhtia, sillä se oli purjein pudonnut alle solmuun. Jattakin heräsi koneen meluun, ja oli jo neljältä kannella, ja kyseli vointiani. Viideltä nousi aurinko.

Den Helderin lähellä.

Aamulla oltiin Noord-Hollandissa ja Den Helderin satamassa. Se on lauttaliikenne-, armeija- ja huvivenesataman yhdistelmä, kaikki mainitut sulassa sovussa. On parikymmentä sota-alusta ja sukellusvenettä, isoja ja pieniä. Onko Hollanti Nato-maa?

Iltapäivä meni nukkuessa. Iltalenkin teimme kaupparetkelle keskustaan, mihin matkaa kaksi kilometriä. Kaupassa meille ilmoitettiin, että MasterCard ei kelpaa. Tavarat jäivät sinne odottamaan, kun menimme hakemaan pankkiautomaatista rahaa. Rahaa löytyi ja saatiin ostokset lunastettua.

Aamulla oli pilvistä, kun tähän asti on ollut hellekelit. Päätimme huoltopäivän ohjelmaksi merimuseon, pyykkäyksen, blogiin kirjoittelua.

Seuraavaksi suunnaksi otetaan IJmuiden, joka sijaitsee rannikolla Amsterdamin kohdilla. Belgia, Ranska ja Englanti. Siinä ne suuntimat ovat. Edelleen "aikataulussa", jota ei ole, ylitämme elokuussa Biskajan... mitenkähän siinä käy? Maailma on kaunis, ja elämä lyhyt... pitää paikkansa, mutta maailma on kyllä suuri aluekin veneellä koluta. Nähtävää ja koettavaa on, jos vain tahtoo. Saimaallakin viihtyi 45 vuotta...

Osa 7: Kiel

Olimme saaneet ohjeita kanavaan menosta, mutta ylimalkaisia sellaisia. Jännitimme tietysti, miten toimimme sitten käytännössä. Köydet kuitenkin irroitimme, ja siirryimme kohti Kielin kanavaa. Aikamme pyörittyä kanavan suulla, alkoi viereen kerääntyä veneitä ja homma selvisi. Saimme luvan ajaa sulkuun.

Kanava on n. 54 meripeninkulmaa pitkä ja sulutettu kummastakin päästä. 18 euron kanavankäyttömaksu suoritettiin menopäässä. Sulutus alkoi, kun kaikki olivat käyneet hoitamassa maksun kanavakioskissa.

Alkoi päivän mittainen kanava-ajo. Isoja rahtilaivoja tuli vastaan. Välillä ohjattiin liikennettä valoin.



Oli toinenkin suomalaisvene. Huudeltiin ohitustilanteessa ja kyseltiin kuulumiset. Olivat menossa talveksi Karibialle.

Kielin kanavassa on Rendsburgin ylityspaikka, joka on maailmankuulu sillan ja ilmalossin yhdistelmä. Sillan alla on vaijereihin ripustettu rakennelma, jolla nostetaan kumipyörillä liikkuvaa liikennettä kanavan yli. Tarinan mukaan ilmalossin perusti kippari, joka ei saanut laivurin papereita kanavan halkaisevaa lossia varten...

Läpäisimme sulun kanavan toisessa päässä, ja ajoimme Elbejoen virtausten läpi kohti Cuxhavenia.

Kielin länsipuolella laivat odottavat pääsyä kanavaan.
 
Saavuimme kymmenen yli yhdeksän illalla. Vastatuulessa koneella ajaen nopeus nousi kahdeksaan solmuun, missä on virtausta varmaan kolme solmua. Meidän piti tankata yhden ainoan kerran tällä matkalla, mutta ajoimme ohi. Onneksi oli kanisterit ja niissä polttoainetta sen verran, että pääsimme hyvin Cuxhaveniin.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Osa 6: Kööpenhamina - Kiel

Kööpenhaminassa tasattiin olotilaa ja shoppailtiin reilut kaksi päivää, ja saimme motivaation lähtöä varten. Nyt olimme kahdestaan.

Kööpenhaminan jälkeinen legi koostuu Rödvigin, Klintholmin ja Heiligenhafenin välietapeista, päättyen Kielin kanavaan.

Ensin tankkaus ja merelle. Päiväannokseksi noin 35 meripeninkulmaa.

Rödvig on pienen kalasataman yhteyteen rakentunut huvisatama. Näin heinäkuussa se on täyteen buukattu, mutta kalasataman puolella oli tilaa, missä viivyimme yhden yön.

Seuraava etappi on Klintholm, joka on merestä pystysuoraan nouseva 130 metriä korkea niemi.

Klintholmin rannikolla


Klintholmissa on pienimuotoinen lomakeskus, ja telakka sekä kalasatama. Tämäkin satama on ennestään tuttu, ja tiesimme mihin olemme menossa. Löytyi kylkipaikka, ja suomalaisia ottamaan vastaan.

Matka Heiligenhafeniin kestikin sitten 14 tuntia, ja siirryimme kuningaskunnista ja kruunuista eurovaltakuntaan, eli Saksan maahan. Satamaan mahtuu arviolta tuhatkunta venettä, mutta suomalaisia oli vain kaksi. Täällä vietimme kaksi yötä. Vuorokausimaksu 17,50 euroa ilman sähköä ja sähköllä 19,50 euroa!

Lähdimme kohti Kiiliä hyvässä tuulessa, ja purjein matka taittui alkuun todella komeasti. Tahtomattamme jouduimme kisailemaan muiden purjehtijoiden kanssa. Ensin voitettiin, sitten hävittiin kun tuuli laantui. Koneella ja purjeella taas voitettiin.

Tällä osuudella tuntuivat veneen ominaisuudet ja purjehduskyky siltä, että ikää hävisi 20 vuotta. Siitä huolimatta kahdeksantuntisen päivän jälkeen väsytti. Kiilin lahdelle tultaessa lämpötila nousi hellelukemiin. Paikka löytyi Düsternbrookista, Kiilin kanavasta etelään. Kiinnityimme suomalasveneen viereen, kuulimme heiltä kanavauutiset, ja saimme hyvät vinkit jatkoon.


Purjeveneiden aatelia Kielin huvivenesatamassa. Aida näkyy taustalla.


Kööpenhamina - Kiel tultiin puoliksi purjein ja konevoimaa käyttäen. Dieseliä poltettiin n. 60 litraa.

Meidän on tarkoitus edetä vähän kerrallaan, ja katsoa myös satamaympäristöjä. Emme halua polttaa kaikkia voimia ensimaileilla.

Olemme eläneet ilman television katselua ja muuta maallista hyvinvointia. Toimeen on tultu. Ei tiedetä Kataisen ja Urpilaisen suorituksista, eikä muistakaan polittisen elämän uroteoista tai ongelmista. On keskitytty vain veneen ja oman elämän hoitoon.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Osa 5: Lappeenranta - Kööpenhamina

Matka alkoi silloin sunnuntaiaamuna hyvinkin sekavassa mielentilassa. Lähteä kotikaupungista, jossa koti ollut 67 vuotta?!

Nyt siellä ei ole mitään, jos ei lasketa tärkeimpiä: Siiriä ja Saimia, tyttäremme, kaksi hienoa tyttöä! Ikävä alkoi heti, vaikka parin päivän hoidossaolon jälkeen heidät oli mukava aina palauttaa omaan kotiin, ja alkaa ikävöidä, että milloin he palaavat rikastuttamaan elämäämme.

Tässä "minä, minä" -yhteiskunnassa mekin voimme ajatella sitä, että koetaan se, mikä vielä on mahdollista, ja käydään sitten kiikkutuoliin, joka jäi Masan hoitoon ja huoltoon.

Saimaan kanava kahdeksine sulkuineen on hyvinkin selkeä ja helppo taival. Tuutin Seppo ja Liisa toivat Mälkiän sululla mansikat matkaevääksi. Nuijamaalla tulli ja raja Suomesta ulos. Pälli, Venäjän raja ja Brushnishoen tulli. Muodollisuudet menevät sujuvasti ja aikaa kuluu kanavaosuuteen n. 8 h. Kaikki kanavatiedot löytyvät Trafin sivuilta.

Viipuri ohitetaan, koska siellä poikkeaminen vaatii viisumin. Uuraasta suuntaamme avomerelle. Suursaari kierretään etelän kautta, ja suunta Helsinkiin, jossa Suomenlinnan tullissa/rajalla ilmoittaudutaan Suomeen takasin.

Lauttasaaressa HSK vieraspoijuissa tehdään viimeiset säädöt ja menetetään n. 500 €. Tavattiin Veneen edelliset omistajat, Jari Noponen joka kiersi maapallon Aidalla, ja Jyrki Larinlahti jolta vene ostettiin syksyllä 2012.

 

2. Heinäkuuta Kööpenhamina sitten saavutettiin. Nyt ensimmäiset internetyhteydet saatiin toimintaan. Matkanteko ei ole vielä muuttunut rauhalliseksi, tai rauhoittavaksi. Tultiin yhdeksässä päivässä Lappeenrannasta tänne Kööpenhaminaan, kaiketi kaikkiaan n. 650 meripeninkulmaa. Visbyssä oltiin kaksi ja Helsingissä yksi yö, muuten teimme matkaa yhtäjaksoisesti.

Kaiketi kaikki Itämeren vastatuulet koettiin, joskin myös purjehdusta päästiin kokemaan. Oli kirkasta, sateista, sumuista, tyyntä ja myrskyäkin, niin kuin näille leveyspiireille kuuluu. Kaikki onnistui, ja saatiin veneeseen kuuluvaa luottamusta, kuten kokemustakin. Arska ja Mikko antoivat tukea ja turvaa, joilla veneen käsittely ja hallinta tulivat tutuksi.

Viikon aikana on ollut pieniä ongelmia, alkaen tutustumisella kolmitiehanan sielunelämään. Periaatteessa se on kaksitiehanana? Arska sen Maritimin myymälässä selvitti, että milloin auki, milloin kiinni ja piirsi ohjeet, jotta WC toimii.

Sähköpuolella ilmeni kontaktihäiriöitä, joita ei voinut ennekoida. Jälkiviisaana, jos kaikki sähkötyöt on tehty uusiksi, niin ei tule ongelmia. No, asiat on hallinnassa, ja ilmeisesti kaikkea sattuu ja ne hoidetaan kuntoon.

Meillä on ollut tietty aikataulu tähän asti. Arto Pyysalo ja Mikko Kokko palaavat kotiin täältä, ja me aloitamme rauhallisen etenemisen kohti Kiilin kanavaa, kunhan tuuli ja ilma ovat myönteisiä, ja kymmenet pikkujutut saadaan tehtyä, mm. kompassin valot jne.

Elokuun aikana on mentävä Biskajan yli ja marraskuussa Atlantin, jos Palmasiin sitä ennen päädymme. Karibialla on tarkoitus katsoa, onko tämä meidän juttu; tullaanko kotimaahan vai minne?!

Mikä saa ihmiset tulemaan maailman ääristä katsomaan tätä pientä merenneitopatsasta?

Jatta tähystää merelle, että joko lähdetään!

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Osa 4: Avomerellä

Matkan ensimmäinen legi sijoittuu kotoisan Suomen merille, se on hyvää aikaa varmistaa aluksen järjestelmien toiminta ja niinsanotusti ajaa viat ulos laitteista. Tarjoaahan se miehistöllekin olosuhteet orientuitua tulevaan matkaan.

Suursaaren eteläkärki ohitettiin aamun tunteina.

Rouva ruorissa jossain Suursaaren eteläpuolella.

Ensimmäinen yö avomerellä oli pelkkää koneajoa. Kuvassa saattovene Shosanna.